Arvoisa ihmiskunta. Olen muuttanut osoitteeseen arkitarina.fi. Blogikin päivittyy jatkossa sinne. Pahvilaatikko jäänee historiaan väliaikaisena majapaikkana ja arkistona.

Lämpimästi tervetuloa uuteen osoitteeseen!

Jos joku täällä ihmettelee blogipäivitysten puuttumista, kerron, että jonkunlaisia muutoksia lienee luvassa. Olen kerännyt kesällä voimia niihin. Ajattelemalla muuta, maalaamalla lattioita valkoisiksi. Kovin hyvä en ole rentoutumaan, mutta kuorossa laulaminen on yksi parhaista tavoista. Niinpä kutsuin itseni maailman ihanimpaan kuoroon Ihmisen ääneen ja pääsin jo ensimmäiselle kuoroviikonlopulle mukaan. Lauloimme kesäistä suomalaista kuoromusiikkia, ja kohta voinen hyvästellä kesän hyvillä mielin. En vielä yhtään tiedä, mitä syksy on minulle varannut. Toivon voivani jatkaa bloginpitoa jossakin osoitteessa. 

Yhtäkkiä kaikkea ihanaa ihan tavallisena torstai-iltana.

Hyvä Turku ja hyvä Åbolands hantverk eli Gullkrona! Neulegraffiteilla peiteltyjä puita pitkät rivit Aurajoen varrella. Kannattaa tulla ja katsoa ne kaikki läheltä ja sitten juoda kuppi kahvia siinä tai istahtaa muuten vain.

Knit 'n' Tag Turku tuottaa iloa ihmisille kesäkuuhun saakka.

Kokeilin, mitä tapahtuu kun ottaa kameran ja menee istumaan muutamaksi päiväksi koululuokan lattialle. Harri-rehtori kirjoittaa siitä blogissaan.

Tämä oli kiva juttu. Tätä voisi jatkaa ja jalostaa vielä. Valokuvalla voisikaan tehdä kaikenlaista, näyttää, nostaa esille. Tai miten lapset itse kuvaisivat arkeaan koulussa.

Tässä idyllinnälkäisille, sillä tämä on sitä itseään. Tänään saimme kutsun naapuriin synttärikemuille. Eipä muuta kuin tossut jalkaan ja menoksi. Portissa oli ruusu toivottamassa tervetulleeksi. Paikalla oli lapsia ympäri kylää, joku äitikin ja joku isä. Ihan oikeita poikiakin oli, eivät vain osuneet yhteenkään kuvaan. Omat lapseni nauttivat helposta tunnelmasta kaikki kolme. Vähän ongintaa ja vähän koiran taluttamista, lisäksi saippuakuplia ja kakkua. Tämä naapuri on muutenkin aarre. Olen jo kai tottunut siihen, että täällä on aarrenaapureita. Kerran oli stressiä päivän töistä, mutta se helpotti kun menin aamukahville naapuriin. Joku sitäkin sitten ihmetteli. Että mitä, aamukahvilla naapurissa. Niin, meillä on.

Äitienpäivä on elämän kipujen kulminaatiopiste. Aurinkoinen ja onnellinen päivä kakkuineen, kukkakimppuineen, kortteineen, idylleineen, auvoineen on täälläpäin harvinaisuus. Ei se niin mene. Se menee niin, että illan tullessa päivästä on yleensä selvitty jotenkin. Illalla on yleensä jo kohtuullisen hyvä mieli ensinnäkin siksi, että päivä on pulkassa ja siksi, että on annettu periksi. Ja sitten osapuolet luulevat oppineensa jotain seuraavaa äitienpäivää tai muuta merkkipäivää varten. 

Ketä varten äitienpäivä on? Lapsiako vai äitejä varten? Lapsille se lienee onneksi yksi tavallinen päivä muiden joukossa, vaikkakin isän johdolla aamulla viedään äidille sänkyyn ne ihanat päiväkodeissa ja kouluissa askarrellut kortit, jotka äiti sitten kehuu maasta taivaisiin ja vakuuttaa lapsensa maailman parhaiksi. Se on sitä äitienpäivän aidointa ja ihaninta. Sitten he ovat osansa tehneet ja saaneet ja rientävät touhuihinsa. Siihen voisi jäädä koko päiväksi, siihen tärkeimpään. Sen kun osaisi. Että eläisi tässä hetkessä todeksi sen, mitä runoilija niin kaihoisasti katsoo taaksepäin:

"Jos saisin teidät vielä takaisin,

nutut narulle,

vaipat tuuleen,

kaiken muun siirtäisin sivuun,

teidät syliini nostaisin,

pitelisin pitkään."

(Heilala)